Luurankoja kaapissa

Aika on edelleen mennyt kuin siivillä ja muutamia käsitöitäkin on taas valmistunut. Tällä kertaa hovivalokuvaajani on ollut sen verran kiireinen, että paljastuksia näistä pitää vielä odotaa ainakin viikonloppuun saakka. Toisaalta, kun ei päivitä blogia, jää sekin aika käsitöille! Taidan olla aika pahasti koukussa 🙂

Käsityölaatikkoa järjestäessä löytyi melkoinen määrä vanhoja keskenjääneitä töitä. Laatikon aarteista löytyi kolmet keskeneräiset lapaset, joista kahdet olivat jo peukaloita vailla valmiit. Nämä on aloitettu ainakin kolmetoista vuotta sitten. Nyt lapaset ovat surullinen solmukasa.

Lisäksi laatikosta löytyi villapaita, jossa on etu- ja takakappale valmiina, ja toinen hiha puolessavälissä. Ohjetta ei tietenkään ole enää ja lankaakin vähänlaisesti 🙁 Laatikossa oli myös monen monta viimeistelemätöntä patalappua sekä keskeneräisenä  kaksi ristipistotyötä, yksi kanavatyö (jossa jopa langat ja ohjekuva) sekä ruutuvirkkauksella kalalangasta tehty pöytäliina. Katsotaan josko näitä voisi vielä pelastaa jossain vaiheessa…

Laatikon inventaariosta tulikin inspiraatio taas muutamaan juttuun, joiden avulla saisi laatikkoa paremmin järjestykseen…. 🙂

Pätkisjuustokakku

Usein kuulee sanottavan, että ”sullahan on aikaa, kun olet kaiket päivät kotona”, viitaten äitiyslomaan. Jostain syystä asia on kuitenkin päinvastoin! Vuorokauden tunnit eivät millään riitä kaikkeen mihin haluaisi. Eivät nyt, eivätkä kyllä koskaan aikaisemminkaan. Harrastuksia ja tekemistä riittää niin paljon, että hitaampaa hirvittää, mutta kerrankos sitä vaan eletään ja ehtiihän sitä sitten levätä haudassa. Ehkä.

Tähän viikkoon on kuulunut paljon tekemistä kuten valokuvausta, koiran trimmausta ja erityisen paljon ystäviä normaalin kodinpyörittämisen ja ainaisten siivous- ja pyykkivuoritaisteluiden ohella, joten valitettavasti käsityöt ja blogin päivittäminen ovat jääneet vähemmälle.

Lankakaupoista on tullut uneksittua jo pidemmän aikaa eikä sunnuntaihesarin artikkeli ”Paratiisi” Tallinnan lankaturisteista helpottanut poltetta. Karnaluksin käsityötarviketukkuun on päästävä eikä Raasikun villapaikkakaan kuulosta pöllömmältä, kunhan kalenteriin saisi raivattua vähän tilaa!

Toisaalta tällä viikolla tuli myös tuhlattua aikaa… Intohimoisen neulojan tunnistaa siitä, että tämä on epäröimättä valmis vaikka kävelemään 16 km tarjouslankojen perässä. Luettuani keskiviikon mainokset pakkasin vauvan vaunuihin ja lähdin kävelemään  kahdeksan kilometrin päähän lähimpään Tarjoustaloon, jossa piti olla Novitan Puro-lankaa kolme kerää viidellä eurolla. Lankojen hinku silmissä matka meni hujauksessa, mutta pettymys oli suuri, kun perillä myytiin ei oota. Langat oli myyty loppuun jo heti aamulla.

Vieläkin paremmassa tarjouksessa piti olla myös suklaata, jota päätin hamstrata kunnolla lohtusuklaana, mutta tietysti sekin oli loppu. Kotimatka maistui hivenen karvaalta miettien miten paljon käsitöitä tämänkin kolmen tunnin aikana olisi saanut tehtyä, kun vauvakin oli kerrankin päiväunilla.

Vaikka langat jäi tällä kertaa saamatta, niin tulipa sentään kokeiltua uutta kakkureseptiä, mitä suositeltiin jokin aika sitten elokuun äitien Facebook-ryhmässä. Kakku on Mau!kas ruokablogin versio pätkisjuustokakusta ja maukasta oli! 🙂

 

Toinen todellisuus

Muutaman päivän totaalinen irtiotto käsitöistä teki ihmeitä. Kirjaston Lastenmaan lorutuokiovisiitillä mukaani tarttui Emma Donoghuen ”Huone”, mikä kertoo viisivuotiaasta Jackista, joka elää äitinsä kanssa vankina lukittuna puutarhavajaan ja jolle vain hän itse, äiti ja huoneessa olevat esineet ovat todellisia. Kirja oli todella tunteikas ja jännittävä kuvaus pienen pojan näkökulmasta ja sitä lukiessa kavennukset ja langankierrot unohtuivat totaalisesti.

Loppuviikosta aloitin taas keskeneräiset nutut puhtaalta pöydältä. Aluksi surffasin netistä tsiljoonannen kerran kavennusohjeita ja osasin viimein valita oikeanlaisen kavennustekniikan kuhunkin kohtaan ja ”ta-daa” nyt kauan vaivanneet kaula-aukot onnistuivat. Sunnuntaina valmistui jopa kaksi käsityötä ja myös vauvan nuttu on viimeistelyä vaille valmis.

Se huono puoli netin käsityöpalstoilla surffailussa on, että taas tuli vastaan vaikka kuinka monta juttua, jotka on ihan pakko tehdä! Siispä kaula-aukkojen kanssa pähkäillessä valmistui välityönä villikset pikkuiselle pojalle.

Nämä villikset tein Atziinan ohjeella Novitan Puro-langasta. Värinä takkatuli. Seuraavaksi teen pitkälahkeiset villikset, joiden ohje on vielä kovasti hakusessa…

 

Pipo päähän pakkasella

Ostin jokunen vuosi sitten Peak Performancen vaaleanpunaisen pipon, mikä on palvellut minua uskollisesti niin urbaaniurheilijana kuin laskettelurinteessäkin, ja se on todella lämpöinen. Olen jo pidemmän aikaa katsellut uutta pipoa, mutta jostain syystä kaupasta ei ole löytynyt päähäni istuvaa mallia, mikä miellyttäisi myös silmääni. Mitä enemmän pipoja tuli vastaan, alkoi ajatus kirkastua. Halusin naisellisen pipon, minkä pitäisi olla ehdottomasti valkoinen!

Eräänä päivänä Prisman hyllyjen välissä törmäsin Novitan Kide-lankaan, mitä sai myös kirkkaan valkoisena. Kerä tätä erikoista lankaa tarttui mukaani ja päätin, että tästä tulee uusi piponi. Tekeväthän 13-vuotiaat teinipojatkin pipoja muutamassa tunnissa ja kehuvat pipon neulomisen helppoutta netin keskustelupalstoilla, joten täytyy minunkin siihen pystyä!

Surffailin ahkerasti netissä etsien sopivaa mallia ja pohdiskelin ikuisuuskysymystä kummasta päästä pipo kuuluu aloittaa. Onneksi en alkanut nirsoilla ohjeiden kanssa, sillä oli todella vaikeaa löytää ylipäätään sellaista pipoa, minkä ulkonäköön olin täysin tyytyväinen. Lopulta ajauduin Drops Design -sivuille ja löysin kuvan perusmallisen virkatun pipon.

 

 

Olimme sopivasti lähdössä lomalle Vuokatin Katinkultaan ja päätin, että pitkä automatka olisi kätevä kuluttaa pipon kimpussa. Siis tulostettu ohje, lanka ja virkkuukoukku mukaan ja teinipoikien parhaat viimehetken vinkit lumitykki.netistä. Kun perhe oli pakattu autoon ja takapenkiltä alkoi kuulua kuorsausta, otin koukun innoissani käteen ja laitoin hihat heilumaan.

Valitettavasti ensimmäinen takapakki tuli vastaan jo ensimmäisen ketjusilmukkarivin jälkeen. Olin lähtenyt matkaan liian ylimielisellä asenteella. Olinhan minä sentään joskus virkannut ja ymmärsin ohjeen lyhenteistä, että ketjusilmukoiden lisäksi tarvitaan pylväitä, puolipylväitä, kiinteitä silmukoita ja piilosilmukoita. Lisäksi piti osata kaventaa. Minkä nuorena oppii, sen vanhana kuitenkin unohtaa!

Luojalle kiitos Internetistä ja erityisesti iPad 3G:stä, joten nopea googletus virkkausohjeista, ja virkkausmovet oli palautettu mieleen jo ennen Kehä 3:sen ohitusta. Pipo alkoi valmistua hyvää vauhtia, mutta sitten tuli taas mutkia matkaan: ”Kun työn korkeus on 52-56 cm tee…”. Eipä tullut mittanauhaa mukaan ja tietysti lopputyön ohjeet ovat riippuvaisia siitä, minkä senttimäärän tässä vaiheessa valitsen. Minulla ei ollut aavistustakaan minkäkokoinen pääni on, saati sitten miten paljon reunusta olen virkannut!

Ei  siis auttanut muu kuin mallailla pipon reunusta päähän ja verrata sitä vanhaan pipoon ja mutu-tuntumalla mitoittaa reunus sopivaksi. Ja tietysti kaikkein typerimmät mittauspeilailut tapahtuivat aina ohituskaistalla, jotta naapuriautoilijat saivat naureskella kustannuksellani.  Sitten mieleeni muistui, että peukalonpääni on tasan 2,9 cm ja sillä mittailemalla sain työn korkeuden selville.

Lopulta reunus oli halutussa mitassa ja pääsin virkkaamaan pylväitä. Mielestäni etenin TÄYSIN ohjeen mukaisesti, mutta minun käsialallani pipo lähti levenemään ja se kaventui liian hitaasti. Se ei todellakaan vastannut ohjeessa ollutta kuvaa, enkä missään tapauksessa tahtonut mitään kurkkumallista pipoa! 🙁

Pipoa piti siis purkaa ja virkata, purkaa ja virkata, purkaa ja sovittaa ja virkata. Jyväskylän kohdalla tuli todella lamaannuttava takaisku, kun pipoa sovittaessa virkkukoukku putosi ja katosi etupenkin syövereihin. Ajomatkaa oli jäljellä useampi tunti ja pipo olisi helposti tällä menolla valmistunut ennen perillepääsyä, mutta tietenkään ei virkkuukoukkua löytynyt pimeässä autossa. Perillä virkkausintoni viileni -30 asteen pakkaseen ja koukku sai jäädä autoon.

Aamun valjetessa oli pipo taas heti mielessäni ja halusin jatkaa kerrankin niin hyvältä tuntuvaa työtä loppuun asti. Koukku löytyi taskulampun ja pienen konttausoperaation avulla ja piposta tuli kuin tulikin valmista ja lähes kokonaan omasta päästä omaan päähän sovelletulla ohjeella!  Kertaalleen tehtyjen ja purettujen pylväiden määrällä olisi tosin valmistunut varmasti toinen ja ehkä kolmaskin pipo..

Kuvan koristekukan virkkaus olikin sitten ihan toinen tarina ja siihen taisi mennä loppujen lopuksi ihan yhtä kauan aikaa kuin itse pipoon. Sekin ohje on keksitty kokonaan omasta päästä ja vaati todella monta purkausta, että siitä tuli edes siedettävä. 🙂

Nurinkurisuuksien päivä

Karkauspäivä, helmikuun 29. päivä, on harvinaista herkkua ja kaikki on silloin päälaellaan. Vielä 1990-luvulla virallinen karkauspäivä oli 24.2. eikä silloin vietetty kenenkään nimipäivää. Päivä on siis vasta kolmatta kertaa nykyisellä paikallaan. Suomessa karkauspäivään on liittynyt 1800-luvun lopulta asti Englannissa jo vuosisatojen ajan tunnettu kosimisperinne. Ennen muinoin kosiminen oli ainoastaan miesten etuoikeus, mutta karkauspäivänä maailmankirjat olivat jo muutenkin niin sekaisin, että naisten tavaton kosintakin sallittiin. Kosintaa ei kuitenkaan tarvinnut ottaa vakavasti vaan kieltävän vastauksen antaneen miehen piti ostaa kosijalle hamekangas. Englannissa kosijat saivat tyytyä käsineisiin.

Inventoidessani käsityölaatikoitani löysin ikivanhan käsityön, minipituisen skottiruutuisen vekkihameen, minkä olin tehnyt 13-vuotiaana koulun käsityötunnilla. Jostain syystä tällä oli tunnearvoa. Olihan tämä yksi harvoista ompelukoneella aikaansaamistani tuotoksista ja sinänsä mekossa ei ollut juurikaan mitään vikaa, paitsi huonosti ommeltu vyötärö. Mekossa oli siis vyötärökuminauha, minkä päältä olin ajellut taidokkaasti ompelukoneella, joten vyötärö ei ollut kovin joustava. Yritin sovittaa mekkoa ylleni kunnes tajusin, että silloin olin painanut varmaankin alle 35 kiloa, joten eipä edes toimiva vyötärökuminauha ihmeitä tekisi!

Tänä talvena tartaani eli Skotlantiin ja sen klaaneihin yhdistetty ruudullinen villainen kudostekstiili tai oikeastaan siihen pohjautuva skottiruutukuosi on tehnyt comebackin. Lukuisat julkkikset ovat tänä talvena verhoutuneet ruutukuosiin ja monet nuorisomuotiliikkeet, kuten esimerkiksi Abercrombie & Fitch pursuilivat joulun alla skottiruutumekkoja ja -paitoja. Tästä sain idean uudistaa vanha mekkoni jälleen sopivaksi vaikka näin karkauspäivän kunniaksi! 🙂

 

Alunperin mekkoni näytti samanlaiselta kuin Abercrombie & Fitchillä myynnissä oleva mekko. Hieman epäonnistuneen vyötärönkin olisin voinut vain peittää mustalla nauhalla, mikäli mekko olisi mahtunut päälle, mutta koska en ole vekkihameiden ystävä päätin muokata mekosta enemmän kilttimäisen. Kiltti, skotlantilaisten miesten kansallispukuun kuuluva vaate (eli käytännössä miesten hame), sopisi loistavasti myös nurinkurinsuuksien päivän teemaan. Kiltti nimitys muuten tulee skoltin kielen verbistä, joka tarkoittaa ”kietaista vaate ylleen”. Minunkin uudistettu mekkoni on kietaisumallia, muutamalla napilla varustettuna. Kaupanpäällisksi tein vielä hiuspannan samasta kankaasta.

Olin lopputulokseen yllättävän tyytyväinen ja vanha kuminauhakin riitti edelleen (ihme kyllä), kunhan sen ompeli tällä kertaa paremmin. Jouluinen skottiruutukuosi ei kuitenkaan edelleenkään kuulu suosikkeihini, mutta tulipa pidettyä mekkoa näin karkauspäivän kunniaksi ja ehkä seuraavan kerran ensi jouluna, jos kuosi tuntuu silloin vielä hyvältä. Lisäilen siitä kuvia ehkä joskus myöhemmin…

Mikä oli postauksen opetus? Jos hilloaa vanhoja vaatteita riittävän kauan (tässä tapauksessa aika tarkalleen 20 vuotta), niin niistä tulee ennemmin tai myöhemmin uudelleen muodikkaita!

 

 

Pelissä mukana

Masentuneena pieleen menneestä vauvanpeitosta päätin tehdä jonkin pienen ja nopean projektin, jotta löytäisin taas voimia jatkaa käsityöharrastusta. Nyt oli pakko saada lopultakin jotain valmista ja äkkiä. Mieleeni muistui joskus syksyllä näkemäni Neulekerho, Knitty Girtty, jossa kudottiin karvanopat. Meille oli ostettu vähän aikaa sitten upouusi helmiäisvalkoinen auto, joten ajattelin noppien olevan hauska hassutteluidea, jolla oli camp-arvoa.

Langan piti olla jotain pehmeää ja pörröistä ja tietysti sopia sävy sävyyn automme kanssa. Valitsin langaksi valkoisen Rose mohairin ja tein muutaman koepalan sekä virkkaamalla pylvästä että kutomalla jälleen kerran aina oikein -neulosta. Ohjetta noppien tekoon ei tietenkään enää löytynyt mistään, mutta päätin tehdä 5 x 5 cm paloja kutomalla aina oikeaa. Leikkasin superlonista samankokoiset kuutiot, ompelin palaset kuutioiden ympärille ja yhdistin nopat virkkaamalla niiden välille pylväistä nauhan, jolla ne kiinnitetään etupeiliin.

Noppien pilkut olikin sitten haastavampi juttu. Askarteluliikkeestä löytyi lähes nahkapenkkien sävyistä ohutta huopaa, mutta myyjän mukaan mikään leikkuri ei leikkaisi huovasta pieniä palloja. Huopa kuitenkin vaikutti hyvältä materiaalilta ja sain kuin sainkin leikattua siitä saksilla 42 riittävän pyöreää pientä nopan silmää, mutta…

Olin ajatellut nopansilmille niinkin erikoisen kiinnitystavan kuin Erikeepperin, mutta huopa imaisikin kaiken liiman! Kotoa ei löytynyt oikeaa kangasliimaa ja halusin saada nopat valmiiksi vielä samana iltana. Nopansilmien kiinnittäminen ompelemalla olisi ollut todella hankalaa nyt kun nopat oli jo koottu. Ehdin jo miettiä noppien purkamista kunnes mieheni keksi käyttää kauluspaitapakkauksista saamiaan neuloja.

Nopansilmistä tuli ehkä hieman kukkamaiset, mutta ne upposivat todella tukevasti superlonitäytteeseen ja kerrankin sain jotain valmista. Tämän tunteen saattelemana jaksaa taas kompastella eteenpäin, joten karvanoppien alkuperäisen viestin mukaisesti: ”Olen pelissä mukana!”

Operaatio vauvanpeitto

Kestovaippailusta innostuneena kahlasin kakkapyllypalstoja, joissa oli ohjeita TSI (tee se itse) -vaippojen tekoon. En kuitenkaan omista ompelukonetta, mutta mieli teki tehdä edes jotain itse tämänkin asian eteen, joten päätin kutoa aikani kuluksi muutaman villaimun. Langaksi keskustelupalstoilla suositeltiin hahtuvaa tai esimerkiksi Novitan Huopanen kuulemma ajaisi saman asian. Käsialalla tai imun mitoillakaan ei ollut juurikaan merkitystä, joten kutominen aina oikeaa haluttuun mittaan oli helppoa ja nopeaa ja imuja valmistui mukavasti!

Tästä intoutuneenä päätin kutoa vauvalle musta-punaruudullisen peiton jäljelle jääneistä langoista. Päätin tehdä 10 x 10 cm paloja ”aina oikein” neuloen ja sen tarkemmin suunnittelematta jotenkin omella palat yhteen sitten kun paloja olisi riittävästi.

Operaatio alkoi melko sujuvasti ja paloja valmistui hyvää vauhtia, koska pienten kappaleiden kutominen oli helppo keskeyttää vauvan tarpeiden mukaan. Kutomiseen jäi koukkuun ja pian en malttanut pudottaa puikkoja ollenkaan. Tämänhän piti olla lastenleikkiä, mutta yllätys yllätys toisin kävi… Mikä sitten meni pieleen? 

  1. Paloista ei tullutkaan samankokoisia. Vauvan nukahtaessa kudoin lähes pimeässä, jolloin rivien laskeminen oli käytännössä mahdotonta. Lisäksi lanka välillä liuskottui ja osa silmukoista jäi ”puolikkaiksi”, mutta sekään ei ollut suurin ongelma, koska työ piti joka tapauksessa huovuttaa. Kännykän valossa etenkin mustasta langasta oli vaikeaa laskea kerroksia ja vasta useamman valmiin palan jälkeen tajusin, että kun lasken pelkästään ”nurjia” kerroksia, kerrokset pitää laskea aina samalta puolelta työtä, jotta lopputulos täsmää!
  2. Langan erätiedoilla on merkitystä! Jämälangoista ei pitäisi tehdä edes näin pientä projektia. Nälkä kasvoi syödessä ja ostin lankoja lisää ainakin kolme kertaa sillä seurauksella, että jo huovutetussa työssä näkyy ainakin kahta mustan ja punaisen eri sävyä. Sekään ei ehkä olisi ollut niin merkityksellistä, mutta muutamassa palassa loppui lanka kesken ja ne kudottiin kahdesta eri langasta, jolloin myös yksittäisissä paloissa näkyy selvä väriero.
  3. Huovutettu työ kutistuu pesussa noin 40%, joten 10 x 10 cm paloista tuli vähän liiankin pieniä. Se ei tietenkään vaikuttanut varsinaisesti lopputulokseen, mitä nyt peitto jäi huomattavasti pienemmäksi ja kokoamisvaiheesta tuli työläämpi, koska langanpätkiä oli järjetön määrä pääteltävänä ja (aavistuksen erikokoisia) paloja piti sovitella palapelimäiseen tyyliin. Kaiken kukkuraksi jo kertaalleen pääteltyt langanpätkät ilmestyivät uudestaan näkyviin huovutuksen jälkeen. Lisäksi palojen kulmat oli yllättävän vaikeaa ommella kauniisti toisiinsa; mitä enemmän paloja, sitä enemmän rumia kulmia.
  4. Jos lanka loppuu, älä IKINÄ ikinä koskaan etsi lankalaatikosta lisää lankaa pimeässä! Radikaalein virhe, mikä pilasi peiton täydellisesti, selvisi vasta jännittävän huovutusvaiheen jälkeen. Tämä oli ensimmäinen huovutukseni ikinä ja kaikki tai ei mitään periaatteella katselin peiton pyörimistä pesukoneen rummussa. Työ huovuttui ihan kivasti siltä osin kun lankana oli Novita Huopasta. Joku ääliö oli kuitenkin kutonnut huomaamattaan useita mustia paloja aivan eri langasta, mikä ei tietenkään huovuttunut eikä kutistunut, joten lopputulos on sanoinkuvaamattoman hirveä!

Pitänee purkaa siis koko peitto ja katsoa saisiko sen vielä jotenkin korjattua. Taas yksi projekti keskeneräisten käsitöiden laatikkoon. Lojukoon siellä kunnes potutus lakkaa! 🙁