Joskus alkuvuodesta käydessäni Menita Outletissa sain kaupanpäällisinä Rico Desingnin Cotton soft -langat, puikot ja ohjeet (saksa-ranska-englanti) vauvan nuttuun (pullover franklin). Kaupanpäällinen oli erittäin mieluisa, kun kotona minua odotti pieni miehen alku. Pakkauksen mukaan langan piti riittää kokoon 86/92, mutta myyjä suositteli tekemään hieman pienemmän nutun, koska asiakkailta oli tullut palautetta, että langat eivät olleet riittäneet suurimpaan kokoon.

Tämä tarkoitti siis sitä, että toimeen oli tartuttava heti, sillä meillä käytettiin silloin jo koon 68 vaatteita ja oli vain ajan kysymys milloin jätkä venähtäisi taas pari senttiä.

Nutun malli näytti todella yksinkertaiselta ja ryhdyin talvilomalla innokkaana toimeen. Nyt olisi hyvää aikaa kutoa takkatulen äärellä, kun ulkona paukkui lähes 30 asteen pakkaset. No toisin tietysti kävi, sillä pojulle tuli kauhea flunssa ja sitä itkettiin yöt ja päivät ja niin edelleen… Vajaan viikon päästä takakappale oli pääntien kavennuksia vaille valmis ja siihen se sitten jämähtikin.

”At the inner edge, in every other row, cast off another 1×3 and 1×2 sts. At 24 cm height, cast of the remaining 14 sts.”

Mietin pääni puhki, että miten tämä nyt menee? Tehdäänkö kavennukset työn etu vai takapuolella, yhteenneulomalla vai ylivetämällä ja mitä tarkoittaa 1×3 ja 1×2? Kudotaanko joka kerroksella ensin kolme yhteen ja sitten vielä kaksi yhteen? Vai kavennetaanko ensin kolme silmukkaa ja seuraavalla kerroksella kaksi silmukkaa? Jos kavennuskerroksia on vain kaksi, niin miksi sitten on ohjattu kutomaan 24 senttiin asti? Entä jos näillä kavennusmäärillä ei päästäkään haluttuun korkeuteen? Jatkanko kutomista vielä ilman kavennuksia?

Kavennukset valmistuivat kokeilemalla ja etukappale valmistui pääntiekorkeuteen hujauksessa, kun vauhtiin oli päästy. Mutta sitten oli taas vastassa probleemia. Ketään ei varmaan yllätä, että olin jo totaalisesti unohtanut miten olin tehnyt kavennukset takakappaleen osalta eikä millään tuntunut enää tulevan siistiä jälkeä.

600 km mittaisen automatkan kokeilin kavennuksia monella eri tavalla. Googletin, purin ja yritin uudelleen ties kuinka monta kertaa. Lopulta toinen puoli tuli siedettävän näköiseksi, mutta koska toisen olkapään kavennukset piti tehdä peilikuvana eli kavennusten kallistus erisuuntaan, sama helvetti alkoi taas alusta. Kaiken kukkuraksi tähän piti tehdä vielä napinlävet perusteellisella ohjeistuksella:

”work in 2 evenly spaced button holes.” 🙂

Google ja Youtuben venäläiset mummot auttoivat taas pahimman yli ja kaulus sekä hihat lisäyksineen oli tämän jälkeen lastenleikkiä! Tosin piti niissäkin hetki miettiä tehdäänkö lisäykset silmukasta, silmukanpohjasta, langankierroilla vai luomalla.

Edellisistä kömmähdyksistä oppineena muistin sileyttää työn ennen osien yhteenompelua ja nuttu siitä tuli. Pieni mies ainakin näyttää tyytyväiseltä! 🙂

Valmistuihan se lopulta (itse asiassa jo pari kuukautta sitten), eikä mennyt edes kauaa! Muistaakseni vain noin viisitoista vuotta. Onneksi villapaita on sentään kooltaan edelleen sopiva, hihojen muodosta ehkä huomaa vaatemuodin hieman muuttuneen, mutta voi tätä kai kotona pitää…

Eli tämä on se surullisen kuuluisa villapaita, minkä olin aloittanut joskus viime vuosituhannella. Etu- ja takakappale sekä hihat olivat jo valmiit, mutta kaula-aukko oli jäänyt tekemättä, koska olin halunnut siihen erilaisen pääntien kuin ohjeessa. Kun jäin jumiin vauvan nutun kavennusten kanssa, kaivoin esiin tämän työn, johon olin ne kavennukset joskus vuosia sitten onnistunut tekemään. Ilmeisesti silloin oli käytössä huomattavasti parempi ohje, mitä ei tietenkään enää löydy.

Kun olin ensin yhdistellyt valmiit kappaleet toisiinsa (hihat useampaan kertaan, koska ensin ompelin toisen hihan nurja puoli ylospäin), tartuin härkää sarvista ja sovelsin ihan omasta päästä tähän poolokauluksen (eli poimin summamutikassa jonkun määrän silmukoita pääntiestä) ja yllättävän hyvä tuli, vaikka itse sanonkin! Tämä tosin taitaa olla sitä Ikea-ilmiötä, Harvardin Business Schoolin tekemän tutkimuksen selvittämää psykologista harhatilaa, jossa ihmisillä on taipumus yliarvostaa itse tekemiään tavaroita ja uskoa, että sama sokeus tartuu muihinkin. 🙂

Tunnustan siis heti kättelyssä, että valitettavasti näen miten nuo hihat pussittavat rumasti, mikä osittain johtuu kummallisesta hihamallista. Vaikka aloitin paidan tekemisen 90-luvulla saattaa kaava olla hyvinkin peräisin kultaiselta 80-luvulta. Hihamalliakin suuremmalla todennäköisyydellä tämä vika saattaa kuitenkin johtua huonosta ompelusta ja siitä, ettei tullut mieleen tehdä neuloksen sileyttämistä tai muita viimeistelyrituaaleja! Valitettavasti olin niin eksyksissä ompelutekniikoiden ihmeellisessä maailmassa, että mielessä pyöri vain jälkipisto-, vuoropisto- ja luotospistosaumojen sekava viidakko ja sopivimman tekniikan valinta. Halusin kerrankin saada jotain valmista ja äkkiä!

Jokunen vuosi sitten Eeva antoi minulle kauniin ompelurasian, jossa tärkeimmät ompeluvälineet pysyvät järjestyksessä (kuvassa ompelurasian kansi).

Rasia sisälsi myös pienen aarteen, isomummin hopeisen sormustimen, johon oli kaiverrettu kukka ja hänen nimensä.

Myös oman isäni isoisän äiti oli kova tekemään käsitöitä. Nummi-seuran julkaisemissa kirjoissa ”Kummost silloon oikeen mahroi olla”, ”Tämmöttis mei se muistetaa” ja ”Nummen Seuratalon vaiheilla” -kirjoista löytyy kuvia ja muistelmia, joissa iso-isomummini Erika kulki käsityö mukanaan aina ja kaikkialla.