Valmistuihan se lopulta (itse asiassa jo pari kuukautta sitten), eikä mennyt edes kauaa! Muistaakseni vain noin viisitoista vuotta. Onneksi villapaita on sentään kooltaan edelleen sopiva, hihojen muodosta ehkä huomaa vaatemuodin hieman muuttuneen, mutta voi tätä kai kotona pitää…

Eli tämä on se surullisen kuuluisa villapaita, minkä olin aloittanut joskus viime vuosituhannella. Etu- ja takakappale sekä hihat olivat jo valmiit, mutta kaula-aukko oli jäänyt tekemättä, koska olin halunnut siihen erilaisen pääntien kuin ohjeessa. Kun jäin jumiin vauvan nutun kavennusten kanssa, kaivoin esiin tämän työn, johon olin ne kavennukset joskus vuosia sitten onnistunut tekemään. Ilmeisesti silloin oli käytössä huomattavasti parempi ohje, mitä ei tietenkään enää löydy.

Kun olin ensin yhdistellyt valmiit kappaleet toisiinsa (hihat useampaan kertaan, koska ensin ompelin toisen hihan nurja puoli ylospäin), tartuin härkää sarvista ja sovelsin ihan omasta päästä tähän poolokauluksen (eli poimin summamutikassa jonkun määrän silmukoita pääntiestä) ja yllättävän hyvä tuli, vaikka itse sanonkin! Tämä tosin taitaa olla sitä Ikea-ilmiötä, Harvardin Business Schoolin tekemän tutkimuksen selvittämää psykologista harhatilaa, jossa ihmisillä on taipumus yliarvostaa itse tekemiään tavaroita ja uskoa, että sama sokeus tartuu muihinkin. 🙂

Tunnustan siis heti kättelyssä, että valitettavasti näen miten nuo hihat pussittavat rumasti, mikä osittain johtuu kummallisesta hihamallista. Vaikka aloitin paidan tekemisen 90-luvulla saattaa kaava olla hyvinkin peräisin kultaiselta 80-luvulta. Hihamalliakin suuremmalla todennäköisyydellä tämä vika saattaa kuitenkin johtua huonosta ompelusta ja siitä, ettei tullut mieleen tehdä neuloksen sileyttämistä tai muita viimeistelyrituaaleja! Valitettavasti olin niin eksyksissä ompelutekniikoiden ihmeellisessä maailmassa, että mielessä pyöri vain jälkipisto-, vuoropisto- ja luotospistosaumojen sekava viidakko ja sopivimman tekniikan valinta. Halusin kerrankin saada jotain valmista ja äkkiä!